tiistai 11. elokuuta 2015

Kiitos että saan olla minä, osa 6 - minulle luontaista



Mentaalivalmennus jatkuu edelleen ja nyt aiheet alkavat olla melko henkilökohtaisia ja koskettavia. Pohdin näin julkisesti jotain osia asioista ja jotkut jätän omaan tietooni. Jookos?

Jos mietitään mitkä asiat ovat minulle luontaisia, mihin asioihin minulla on taipumuksia ihan luonnostaan. Havaitsen ympäristössä yksityiskohtia - värejä, muotoja, pikkuisia hyönteisiä, kukkia, ääniä, vaaroja, ennakoin tilanteita. Suuremmat kokonaisuudet ovat minulle taas vaikeita hahmottaa.

Oppijana olen visuaalinen ja kinesteettinen eli haluan oppia näkemällä sekä itse tekemällä/kokeilemalla. Tässä suhteessa kuuloaistini on huonoin, koska pelkästään kuuntelemalla en opi. Pitkät luennot ilman minkäänlaista havaintomateriaalia ovat minulle painajainen. Otan hyvin herkästi käteeni paperin ja kynän kun aloitan suunnittelemaan jotain. Laitan ajatuksia ylös sanoin ja piirroksin. Tässä kohden olen hieman vastarannan kiiski tietokoneiden suhteen - paitsi tämä blogi tietysti, kirjoittasin mieluummin kyllä käsin. Suunnitteluvaiheessa on oltava vapaasti paperi ja kynä - tekniikka ei saa tappaa luovaa ajatusta mikä tulee käden kautta ulos. Sen vuoksiko terapeutit käyttävät piirtämistä/maalaamista yhtenä terapiamuotona? Sopii kysyä tietysti, miksi maalasin taulun Metsäpalo kun työkokeilu päättyi? Itse en osaa vastata tuohon.


Tässä parin vuoden sisällä olen oppinut sen, että olen erityisherkkä. Ja tästä vielä tarkemmin, olen elämyshakuinen erityisherkkä. Elikkä haluan vaihtelua sillä seurauksella että rasitan itseäni joskus liikaa ja voin huonosti.

Muistan äitini joskus kertoneen, että pienenä olin melko rohkea tekemään uusia ja jännittäviäkin juttuja vaikka minusta näki kilometrien päähän, että nenänalus oli aivan valkoinen ja jännitin hirveästi. Hammasta purren siis eteenpäin läpi harmaan kiven. Tämä on ollut osa minua jatkossakin, mutta nyt vanhemmiten olen antanut pelon ja jännittämisen voittaa aika usein. Monta kivaa juttuakin on jäänyt tekemättä tämän vuoksi. Kumpa saisinkin takaisin sen hammasta purevan pienen minäni. Kuntosalilla häneen olen jo ohimennen törmännyt sillon tällön.

Jännittäminen vaikuttaa ehkä myös siihen, että fyysisesti niska-hartiaseutu on aivan jumissa koko ajan hieronnasta, venyttelystä ja liikkumisesta huolimatta.

Samoin lapsuudesta saakka muistan, että meidän perheessä - suvussa - on aina jekkuiltu. Tätä jatkan omien lastenlapsieni kanssa vieläkin. Pienille onkin tullut jo tavaksi sanoa jos eivät usko sanojani että taidan juksata. Jos jään kiinni juksailusta, myönnän sen heti - tai ainakin melkein heti. Vilkas mielikuvitus on aina myös ollut läsnä. Se on antanut niin omien lasten kuin lastenlastenki kanssa apuja vaikeisiin kysymyksiin vastaamisessa. Ukkosen kovan pamauksen selitin heille, että pilvet törmäävät taivaalla niin lujaa että siitä tulee kova ääni. Tavallaan tottakin ja lasten ymmärrystasolle sopiva selitys.

Luontaisesti teen ihmisten seassa heidän lukemistaan. Eleet, ilmeet, äänensävy ja ulkoinen olemus kertoo minulle todella paljon tuntemattomistakin. Ja seuraan ihmisten tekemistä ja kun he touhutessaan etsivät jotain, osaan antaa heille tarvitsemansa esineen vaikkeivät ole sitä ääneen sanoneet. Tämä on minulle ollut todella helppoa aina, mutta on aiheuttanut ihmetystä todella usein. Mistä voin tietää mitä he etsivät?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Julkaisen kommentit kun olen ne ensin lukaissut läpi.
terveisin Pii