maanantai 21. syyskuuta 2015

Sisältä vahvempi osa 6 - oma kehoni


En itse kovin hyvin muista, mutta mitä nyt muutamia kuvia on lapsuudesta, niin olen ollut ihan tavallinen lapsi. Normaalipainoinen, ihan tavallisen näköinen vaaleatukkainen tyttö.

Murrosiässä alkoi painoa tulla liikaa. Suhde ruuan ja liikunnan välillä oli varmaankin aivan vääränlainen. En pitänyt koululiikunnasta, koska en ollut hyvä oikeastaan missään, enkä liikkunut kovin paljoa muutoinkaan. Vertasin itseäni muihin tosi paljon ja oikeastaan häpesin itseäni - kehoani.

Vaatteiden ostaminen on aina ollut tuskaa - en pidä siitä vieläkään kovin paljoa. Koskaan ei meinannut löytyä sopivaa - varsinkin housuja oli vaikea löytää.

Koulussa olin hieman kiusattu ylipainon vuoksi. Se ei kyllä itsetunnolle tehnyt hyvää. Olisin halunnut olla toisenlainen. Muut olivat minusta kauniimpia ja siten myös suositumpiakin. Vetäydyin sivuun ja kuoreeni piiloon. Olin mieluusti joko yksin tai muutaman hyvän kaverin seurassa. Suuret ryhmät eivät kiinnostaneet.

Nämä on oikeastaan olleet pääasiassa ulkonäöllisiä juttuja. En ole ollut myöskään kovin voimakas tai että kestävyys olisi ollut hyvä tai edes kohtalainen. Urheilu kun ei kuulunut harrastuksiini.

Aikuisiällä olin jo jollain lailla "tottunut" että olen se sellainen lepposa-lihava. Vaikkakin kuoren alla ei lepposaa ollut lainkaan. Moni asia oli vaikeaa ylipainoisena, mutta en osannut itse auttaa itseäni.


Ja sitten nyt yli viiskymppisenä kun sain kipinän liikuntaan ja painon tippumaan oikealla tavalla, niin ei ongelmat kadonneet ku taikaiskusta. Vieläkin pidän itseäni lihavana. Olen aina ihmetellyt syömishäiriöstä kärsiviä, että miten he eivät näe itseään normaalipainoisina tai jopa liian laihoina, vaan omat silmät näkevät jotain muuta. Tää on aika jännä juttu.

Minut pysäytti miettimään yks päivä vanhan työkaverin tapaaminen. Hän kutsui minua - leikillään, sen tiedän - nimellä laiheliini. Ja olen saanut jo muutamia kommentteja laihtumisestani, että mistä nyt vielä muka painoa ottaisin pois kun olen jo laiha. Itse en kyllä tätä vielä ole oikein sisäistänyt. Koen olevani vieläkin hiukan lihava.

Tämän elämäntapamuutokseni aikana olen oppinut - osin kantapään kauttakin - kuuntelemaan kroppaani. Jos olen väsynyt, silloin lepään. Jos meinaan kuormittua liikaa, lepään. Jos minun on nälkä, syön. Ja jos en ole palautunut edellisestä treenistä, siirrän seuraavaa vaikka kalenterissa lukisi mitä. Kerran pistin itseni liian tiukille ja toipuminen kesti pitkään.


Oikeastaan silloin, kun sairastuin toisen kerran syöpään, enkä jaksanut sytostaattihoitojen aikana muuta kuin nukkua, syödä ja peseytyä, opin kehostani paljon uutta. Muu sai jäädä toisille. Annoin kropalle luvan levätä ja parantua. Sillä olin päättänyt, että siitä selvitään. Ja selvittiin. Me yhdessä, kehoni ja minä.  Piti "riisuutua" aivan perusasioihin ja selvitä päivät yksi kerrallaan eteenpäin uskoen, että helpompia päiviä tulee vielä. Ja tuli onneksi. Tästä ajasta minua muistuttaa enää muutama ihossani oleva arpi - leikkauksista - ja muutama tatuointipiste - sädehoitojen kohdentamista helpottamassa silloin. Kehoni on elämää nähnyt ja kolhittu, mutta se on minun ja uniikki.

Tämän Sisältä vahvempi -kurssin materiaalissa oli minusta tosi osuva määritelmä keholle - se on mieleni kulkuväline. Sitähän se tosiaan on. Se kulkee ja minä ajattelen sekä tunnen sen sisällä.

Tällä hetkellä koetan, että oppisin lisää vielä liikunnasta, levosta ja ravinnosta, jotta kehoni voisi kaikin puolin hyvin vielä pitkään ja vielä vähän paremmin jatkossa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Julkaisen kommentit kun olen ne ensin lukaissut läpi.
terveisin Pii