keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Elämäni kissat - osa 2

Viime viikolla kerroin kissoistani, mitkä ovat jo paremmilla hiirestysmailla. Tänään esittelyvuorossa ovat nykyiset kotiani karvaavat kollit sekä tyttären kissa, mikä on hoidossa meillä.


Aloitetaan vanhimmasta päästä eli vanhin kissani on Kille - tai Kiltsi tai Papparainen - jolla on ikää jo 19 vuotta. Kille on alkujaan löytöeläin - kuten kaikki meillä olevat kissat ovat olleet ja ovat nytkin - ja tullut minulle tyttären kautta. Ensin Kille tuli meille hoitoon pariksi viikoksi, kun tytär oli matkoilla, mutta kissa kotiutui meille niin hyvin, että jäikin sitten pysyvästi. Vanhasta kissasta kun on kyse, niin vaivoja alkaa jo olla. Kuulo on heikentynyt niin paljon, että meillä on viittomakieli jo käytössä tämän kissan kanssa. Ja kun nyt viime päivinä on alkanut veden juominen vaan lisääntyä ja turkkikin on vähän jo eloton, niin mietinnässä alkaa olla luopuminen tästä ihanasta kollista.


Tämä oranssi-valkoinen kolli on Remu - Remppu, Remppuli, Jemppu, Rokki-Remu - ja tuo pentukuva on otettu vuoden 2003 kesällä. Silloin me näimme Remun ensimmäistä kertaa ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Remu oli vielä liian pieni luovutettavaksi - ikää oli vain noin viisi viikkoa. Odotimme luovutusikään - 12 viikkoa - saakka kunnes siitä tuli meidän perheen uusi jäsen. Remun vaivana on ollut aikuisiällä takkuuntuva turkki, ja kerran vuodessa käytämmekin sitä parturissa eläinlääkärillä samalla kun katsotaan hampaat kuntoon. Lisäksi Remu on aina ollut kova hotkimaan ruokaa ja sen vuoksi myös oksentelee paljon. Meiän oksu-poika siis. Osin oksenteluun varmaan vaikuttaa pitkät karvat, mitkä jää vaivaamaan suolistoon. Tähän onkin Remulla ihan oma lääke eli parafiiniöljy, mitä annan sille parin viikon välein vähän. Auttaa hyvin estämään suolitukoksia. Remu täyttää siis syksyllä jo 13 vuotta, mutta vielä on tosi ketterä ja leikkiväinen.

 

Nuorin - joskin jo 11-vuotias - kollimme on Eetu - Eetu-Peetu, Miitu, Kuules-Jätkä - ja tää kolli on sellanen veijari että oksat pois. Vähän sillai pahan teossa ja jekkuilemassa. Muuten kyllä aivan ihana ja tää on mun hoitsukissa. Sain Eetun, kun asuimme Hartolassa. Eetu oli vain vuoden ikäinen, kun sairastuin syöpään ja hoitojaksojen välissä kun lepäilin kotona, niin tämä kissa oli aina vieressä nukkumassa. Kun raahauduin vessaan tai keittiöön, tuli kissa perässä sinnekin. Vieläkin, jos päiväsaikaan heitän itseni sängylle lepäämään, on Eetu kainalossa heti ja haistelee naamaani että mikä hätänä mamma? Ihana siis. 


Ja tässä vielä meidän pikku-neiti Harriet eli Hartsa. Tämä kissa on siis tällä hetkellä meillä hoidossa. Aika tiukka pimu saatiinkin kollien lisäksi meille. Neiti nauttii poikien seurasta ja tutustuminen uuteen paikkaan ja uusiin kissoihin ei vienyt kuin viikon verran. Nyt Hartsa on jo kuin kotonaan. Ja vaikka kokoa on puolet vähemmän kuin kolleilla, niin luonnetta on sitäkin enemmän, kuten tyttökissoilla yleensäkin on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Julkaisen kommentit kun olen ne ensin lukaissut läpi.
terveisin Pii