lauantai 19. maaliskuuta 2016

Erityisherkän elämää osa 1 - minä


Olen muutamaan kertaan kirjoittanut jo aiemmin omasta erityisherkkyydestä ja että mitä olen itsessäni havainnut tästä ominaisuudestani. Enkä vain minä itse vaan muutama muukin on havainnut.

Olen mukana tällä hetkellä Erityisherkän elämää -verkkokurssilla ja lupailin kirjoitella aiheesta juttusarjan myös tänne blogiin.

Aloittaminen on vaan ollut tosi vaikeaa. Olen uusien asioiden kanssa vähän sellainen hidas aloituksessa. Kierrän kuin kissa kuumaa puuroa, ja lämpenen hitaasti. Mistä aloittaa, miten aloittaa, mitä kirjoittaa? Äsh, ei tästä tule mitään ja aloitan huomenna, ei kun ylihuomenna, no joskus sitten kun on aikaa paremmin tai että edes saisin rauhassa tutustua kurssin materiaaliin.

Näillä sanoilla aloitan nyt tämän sekavan pohdiskeluni.

Minä? Niin ... mitä siitä? Olen erityisherkkä, kyllä. Mitäkö olen huomannut? No vaikka mitä ja vaikka kuinka paljon ja lisää tulee päivittäin. Mutta onneksi näille jutuille sai nimen ja vähän jotain keinoja selviytyä. Kun tuntuu välillä kuin olisi ihan joltain muulta planeetalta ja puhuisi ihan omaa kieltä ja näkisi asioita mitä muut ympärillä ei näe tai tuntisi ja kuulisi muiden mielestä aivan olemattomia.


Fyysisesti jos ajattelen niin näköaisti on minulla vahva. Voin sanoa että minulla on hyvä näkömuisti. Kun taas kuuloaisti ei anna samaa määrää muistimerkintöjä mieleeni. Mikäli jokin tilanne jää vain kuulemani varaan, ei ole takeita siitä että sen muistaisin hyvin, mutta jos saan tehdä muistiinpanoja kirjoittaen samalla tai toistaa itse omin sanoin saman ääneen, niin muistan paremmin.

Kaupungissa kadulla kävellessä saattaa tulla - ja varsinkin jos olen väsynyt ja on hämärää - huono olo fyysisesti siitä, kun siellä on montaa eri melulähdettä, valoja, ihmisiä, vilinää ja hälinää. Tasapainoaisti ei tule mukaan tähän kaikkeen ja tuntuu että kaadun. Olen usein kuullut, että kyllä siihen tottuu. No joo, toinen päivä on helpompi kävelyyn keskustassa, mutta joku päivä jo pelkkä ajatus lähteä sen kaaoksen keskelle ei miellytä lainkaan.


Sosiaalisissa tilanteissa aistin melko herkästi muiden vihaa, kipua tai surua kuin ne olisivat omiani. En pidä massatilaisuuksista enkä tungoksesta. Jos on aivan pakko olla tilanteessa missä on paljon ihmisiä, niin valikoin paikkani tilan reunasta ja takaa, jotta tavallaan hallitsen tilanteen paremmin.

Mielikuvitus minulla on lapsesta saakka ollut erilainen kuin kavereilla. Oman perheen kesken ja varsinkin äitini suvun kesken mielikuvitusta käytettiin kaikkialla ja koko ajan. Se oli aivan normaalia. Varmaankin koulussa ja pihalla leikkiessä huomasin, että kaverit ei aina välttämättä tajunneet mistä puhuin.


Juuri tänään, kun katsoin telkasta ohjelmaa, jossa henkilöt seisoivat korkeassa tornissa, mistä olisi ollut mahdollista pudota, niin mielikuvitukseni alkoi jyllätä - minulla on korkean paikan kammo - ja fyysisesti tunsin sen olon kuin itse olisin seissyt siellä tornissa ja kauhistunut paikkaa ja halunnut pois sieltä paniikissa.

Näihin psyykkisiin ominaisuuksiin lisäisin vielä luovuuteni ja samalla myös täydellisyyden tavoitteluni tai voi oikeastaan sanoa että vähättelen omaa luovuuttani ja sitä mitä osaan, kun en saa aikaan omasta mielestäni sitä mitä haluaisin eli sitä täydellistä. Saan luovuuspuuskia ja kun huomaan, että minun pitäisi tehdä ja tehdä, opetella ja opetella, niin luovuus loppuu ja vaihdan taas toiseen juttuun. Jos en saa mielestäni hyvää valokuvaa, niin kamera saa olla pitkän aikaa kaapissa ennen kuin sen sieltä taas joskus kaivan ja kuvaan muutamia kertoja.


Olen puolustanut aina heikompia. Minusta on ollut tosi keljua, mikäli joku on jätetty porukan ulkopuolelle. Ja kun esimerkiksi työyhteisössä kaikkia ei kohdella samalla kaavalla, niin olen äänessä vaikka muutoin olisinkin paljon hiljaa. Vääryys ja epäoikeudenmukaisuus eivät ole minun arvojani. Olen vaihtanut työpaikkaakin, kun olen huomannut että keskustelu jopa kiivaasti - mutta asiallisesti - ei auta muuttamaan tilannetta parempaan.

Minusta on aika kuvaavasti sanottu, että erityisherkkä kokee tapahtumat kolmeen kertaan: etukäteen murehtien ja suunnitellen jopa aika tarkkaan, varsinaisen tilanteen ja jälkikäteen analysoiden ja jopa harmitellen mitä tuli sanottua tai jäi sanomatta. Tästä olen yrittänyt lähiaikoina juuri päästä eroon spontaanilla tekemisellä. Se ei vaan ole helppoa.

Tässä nyt muutamia asioita mitä tällä kertaa sain paperille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Julkaisen kommentit kun olen ne ensin lukaissut läpi.
terveisin Pii