keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Eroon paniikista ja muut kuulumiset


Huippaa, korvissa suhisee, sydän jyskyttää ja tekee mieli paeta tilanteesta/paikasta pois. Tuttua? Minulle on ollut jo jonkin aikaa ja on vieläkin joissain tilanteissa ja paikoissa.

Olen aina ollut, aivan lapsesta saakka, kova jännittämään kaikkea uutta. Mutta jotenkin olen pakon edessä aina selvinnyt tilanteista ilman ensiapua tai ilman pakenemista. Koulussa esitelmien esitykset ovat hämärän peitossa, koska jännitykseltäni en niistä paljoa muista. Muistan niistä oikeastaan vain suun kuivumisen, punastumisen tunteen ja minua tuijottavat luokkakavereiden silmät.


Jännityksen määrä on ollut suoraan niin suuri kuin miten paljon aikaa mulla on ollut odottaa omaa esilläolovuoroani. Mikäli olen saanut spontaanisti tehdä esityksen tai saanut suorittaa sen ensimmäisenä, yleensä omasta mielestä kaikki on mennyt paremmin.

Palaute on ollut kuitenkin toinen. Ei minusta ole kuulemma näkynyt ulospäin jännittäminen. Olen ollut varma ja hyvä esittäjä. Miksi minusta sitten aina vaan on tuntunut pahalta?


Jännitys ja siitä yli pääseminen suorittamaan oma tehtävä on ollut sitä epämukavuusalueelle menemistä. Olen kyllä ihmetellyt miten sitten liikunnassa taas oikeastaan nautin siitä, että pääsen epämukavuusalueelle ja onnistun tekemään jopa omia ennätyksiä.

Työttömänä ollessani nyt on kotoa ulos liikkuminen vähentynyt selvästi. Ja kun ei käy oikein missään, niin piirit kapenee melko pian. Minulla se on johtanut jopa lähtemisen välttelyyn saakka. Keksin syitä miksei ole pakko lähteä tai siirrän lähtemistä tai olen jopa fyysisesti sairastunutkin pelkästä ajatuksesta, että ihmisten sekaan pitäisi mennä. Erityisherkkyyteni on vain hieman lisännyt paniikkia ja tilanteiden vatvomista.


Suivaannuin tästä ja päätin, että loppu tästä on tultava! En ole ihan niin arka ja introvertti, että ihan mökkihöperöksi alkaisin. Paniikin siedätyshoito - omahoito - aloitettiin mieheni kanssa. Ja se tarkoitti sitä, että kengät vaan jalkaan ja ulos kadulle kävelemään.

Ennen kuin tein tuon päätöksen, niin kuuntelin Hannu Pirilän muutaman - ilmaisen - verkkovalmennuksen sekä luin Mielenterveystalo.fi:n Paniikin omahoito sivuja. Näistä sain varmuutta ja vahvistusta, että pärjään kyllä ja saan vaivaani kyllä avun. Jos en omahoidolla onnistu niin menisin sitten lääkärin pakeille.

Nyt ollaan käyty melko rauhalliseen aikaan aamupäivällä tuolla kaupungilla kävelyllä, kun en ole vielä liian kuormittunut - äänistä, valoista, ihmisvilinästä, hajuista - enkä väsynyt. Toistaiseksi on kaikki sujunut ihan hyvin. Olen jopa parissa kaupassa päässyt käymään. Suuret marketit, ruuhka-aikaan ja yksin ovat vielä kyllä aika kaukana tavoitteena. Mutta kyllä minä joskus siihenkin pystyn. Jos on tarvetta.


Baby steps mennään eli otan tavoitteita hyvin pienin askelin ja koetan joka kerta lähtiessä käydä läpi vain ja ainoastaan niitä onnistumisen hetkiä.


Psykologian lukeminen on myös edistynyt ja saattaa olla mahdollista, että saan itse itsellenikin apuja sieltä luettua. Myös kiitollisuuspäiväkirja on ollut iltaisin käytössä ja aina vaan hyväksi havaittuna. Nukkuminen on ollut parempaa.

Treenit on nyt pt:n kanssa katkolla, treenaan itsekseni jo saamillani ohjeilla. On hieman tiukkaa rahallisesti, sekä pidän nyt ensin itsestäni huolta tämän paniikkihäiriön kanssa ja nukkumisen parantamiseksikin, ja katsotaan sitten myöhemmin mitä keksitään jatkoon. Kokeilen varmaan taas jotain uuttakin liikuntajuttua tässä lähiaikoina. Ai mitäkö? Enpäs kerro vielä. Palataan asiaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Julkaisen kommentit kun olen ne ensin lukaissut läpi.
terveisin Pii